Wabisabi — kolhujen kauneus
Olen hiljattain hurahtanut japanilaisuuteen, ja minua on alkanut kiehtoa maan puutarhakulttuurin lisäksi myös sen kieli ja monet ikivanhat traditiot. Olen lukenut ikigaista – elämän merkityksellisyydestä – ja huomannut, miten se linkittyy länsimaisen logoterapian ajatuksiin. Molempien mukaan onnellisuuden salaisuus piilee jakamisessa – ei siinä, että ainoastaan toteuttaa itseään, kuten nykyaikana usein toitotetaan, vaan siinä että sen jälkeen myös jakaa löytämänsä tiedon, taidon tai oivalluksen muille. Tähän ei oikein Suomessa ole totuttu. ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön…”
Ikigain lisäksi olen törmännyt toiseenkin kiinnostavaan termiin, nimittäin wabisabiin. Se liittyy japanilaiseen estetiikkaan, ja tarkoittaa kauneutta, jota voi nähdä ajankulussa, katoavuudessa, elämän jättämissä jäljissä, epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä. Virhe tai vika on juuri se, joka antaa esineelle tai asialle sen syvyyden ja merkityksellisyyden. Se voi olla särö posliinikupissa tai halkeama puupöydässä, miksei myös vanhan talon vino lattia tai saranoiltaan retkahtanut pihaportti. Japanissa wabisabi nivoutuu vahvasti luonnon kiertokulkuun ja vuodenaikojen rytmiin. Mikään ei pysy – ja toisaalta palaa aina takaisin. Ruttuiseen omenaan kiteytyy katoavaa kauneutta.
Meillä on kotona paljon wabisabia. Taloudessamme asuu hyvä mutta kova tiskaaja, joten meillä on lukuisia lautasia, joista on lohjennut pala. Aluksi kolhut harmittivat — ne kauniit punaiset ruokalautaset kun ovat Pariisista asti, uniikki sininen salaattikulho kotikaupungin käsityömarkkinoilta ja Arabian Taika-mukit olisivat vielä joskus voineet vaikka olla arvossaan. Mutta olen oppinut pitämään näistä kolhiintuneista kulhoista ja alkanut arvostaa niiden sietokykyä. Ne ovat päässeet samaan kategoriaan kuin isoäidin perintölautaset, joita rakastan juuri niiden kuluneiden reunojen ja haalistuneiden värien vuoksi. Kolhut muistuttavat myös siitä, ettei materiaa ole mielekästä kunnioittaa liiaksi.
Myös autossamme on kolhuja ja naarmuja. Miksei olisi, kun on ikää ja 300 000 kilometriä takana. Autohan ei ole lopulta muuta kuin pyörillä varustettu peltipurkki, jonka rahallinen arvo laskee joka ikinen päivä. Mitä tässä konkurssissa siis tekee yksi pintanaarmu, kun se ei vaikuta ajo-ominaisuuksiin?
Vaatteistakin mieluisimpia ovat ne kaikkein kuluneimmat, jotka eivät kiristä mistään ja jotka ovat pesussa pehmenneet ihanteelliseksi ihoa vasten. Ja miten kummassa päälle pantavaa penkoessa tulee aina valinneeksi juuri sen puseron, josta puuttuu – yhä vain – yksi nappi? Lempivaate on harvoin ihan priimaa. Sen elämää jatketaan parsimalla, paikkaamalla ja pikku muuntelulla niin pitkään kuin pystytään.
Esineet ja asiat, jotka ovat ajan mittaan ottaneet vähän osumaa, ovat meille lopulta kaikkein rakkaimpia. Ne todistavat olleensa ahkerassa käytössä, niitä on pidetty ja niistä on pidetty. Ne kertovat meille ja tuleville sukupolville paljon enemmän kuin ehjä pinta: halkeamalla on aina historia.