Erämaa on erillään meistä
Luin mielenkiintoisen Kati Kelolan kirjoittaman kolumnin (YLE Areena 7.3.2022), jossa pohditaan niin sanotun ”villin luonnon” (engl. wilderness) käsitettä. Suomalaisille tutumpi sana on erämaa. Kirjoitus käsittelee myös luonnonsuojelualueiden perustamista pohtien sitä, miltä alue tosiasiassa suojellaan ja miten mielekästä toiminta on. Kelolan kolumni pohjaa Mark Dowien vuonna 2009 julkaisemaan kirjaan Conservation Refugees. Teema liittyy paljon puheen alla olevaan ihmisen luontosuhteeseen – siihen, miten ihminen asemoituu suhteessa muihin eliöihin, kaikkeen elolliseen.
Maailman ensimmäinen luonnonsuojelualue, Yellowstonen kansallispuisto, perustettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1872. Vastaavia suojelutoimia oli tehty aiemmin myös Kalifornian Yosemitessa. Tarina ei yleensä kerro sitä, ettei kumpikaan alue suinkaan ollut koskematon, ”villi” erämaa, vaan intiaanien asuinalue ja heidän kotinsa. Heidät karkotettiin kyselemättä, ja valokuvat, joita alueista esitettiin, rajasivat huolellisesti alkuperäiskansan ulkopuolelle.
Herää kysymys, mitä on villi luonto, mitä on erämaa? Länsimaissa ajattelemme, että se on (ihmisen) koskematonta luontoa. Eihän sellaista olekaan! Ihminen on lajinsa alkuajoista asti koskenut ympäröivään luontoon aina ja kaikkialla. Kuitenkin vasta uskonpuhdistuksen jälkeen ero luontoon alkoi toden teolla suurentua, kun yhteydet hiisiin, maahisiin ja muihin luonnonhenkiin tuomittiin demonisiksi. Suomalaisten muinaisuskossa ihminen oli kristinuskoa aidommin yhteydessä muihin eliöihin. Muinaisusko kunnioittaa luontoa ja pyytää eli kysyy lupaa, voiko saada yhden pyyn, voiko saada ylipäänsä jotakin saalista, syötävää. Vasta myöhemmin ’pyytää’-sana alkoi tarkoittaa pyydystämistä, metsästämistä, ansoittamista – ottamista omin päin.
Useat Yhdysvaltojen alkuperäiskansat eivät edes tunne sanaa ’villi’ luonnosta puhuttaessa. Dowien haastattelema kanadalainen ojibwa-intiaani nauraa hämmentyneenä ja sanoo, että hänelle ainoa kosketus ’villiin’ on ollut meininki suurkaupungin bussipysäkillä.
Salaa toivoin, että suomen kielessä asiat olisivat toisin, kun olemme ns. luonnonläheistä kansaa. Pettymykseni oli suuri, kun selvisi, että suomen ’erä’ – sellaisissa sanoissa kuten erämaa, eräretki, erävarusteet – juontaa juurensa sanaan eri, erillinen ja irrallinen. Erämaa on siis meistä erillään oleva maa. Jotakin, joka ei luontaisesti ole osa elämäämme. Sanaston vaikutuksella erillistämme ja erotamme itsemme yhä enemmän luonnosta.
Toinen Dowien kirjaan haastateltu albertalainen intiaani kertoo entisestä heimonsa elinalueesta, Stein Valleysta, joka päätettiin ns. suojella ja rajattiin aidalla. Hän kyseenalaistaa, mitä oikeastaan rajattiin: alue ihmisistä vai ihmiset alueesta?
Kysymys on oleellinen koskien kaikkea luonnonsuojelua. Tarkoitus on toki hyvä, mutta kun suojellaan tietty, rajattu alue, entisestään alleviivataan ihmisen erillisyyttä luonnosta. Tämä metsä, tämä alue on nyt suojeltu, mutta sen ulkopuolella meno jatkuu ennallaan: ihminen kuluttaa, riistää, roskaa kuten ennenkin. Suojeltu laikku ei auta, niin kauan kun ihminen ei ymmärrä, että kaikki luonto on suojelun arvoista, kaikki arkisetkin eliöt ympärillämme ovat luontoa.
Ei kai kukaan voi tosissaan uskoa, että pieni irrallinen pala siellä, toinen tuolla, voisi lopulta suojata monimuotoisuutta tai uhanalaisia lajeja ja elinympäristöjä. Ensinnäkin: luonnossa ei ole rajoja. Ja toiseksi: ihminen ei voi sulkea itseään ”muun luonnon” ulkopuolelle. Me olemme yksi laji apinoiden ja apiloiden, lierojen ja liekojen rinnalla. Sen ymmärtäminen on avain kaikkeen luonnonsuojeluun.